Kauhukakarasta professoriksi

Säveltäjä Paavo Heininen täyttää 13. tammikuuta 70 vuotta. Silmäilin jälleen runsas vuosi sitten julkaistua Jan Blomstedtin erinomaista kirjaa Heinistä kuunnellessa. Kirja on mielenkiintoinen dokumentti merkittävän modernistisäveltäjämme elämästä. Blomstedt on laatinut ilmaisultaan rikkaan ja päähenkilön persoonaa kunnioittavan teoksen. Heinisen lähes 50-vuotinen ura sisältää paljon tärkeää kerrottavaa, ja sen Blomstedt on kertonut vangitsevasti oleellisessa pitäytyen.

Kirjan lähtökohtana ovat Blomstedtin ja Heinisen keskustelut: Heininen on kertonut, maalaillut, tarkentanut ja Blomstedt on kuunnellut, kysynyt sekä yllyttänyt. Heininen on parhaimmillaan älykkään dialogin tiimellyksessä: hänelle tulee jäädä oikeus mielleyhtymien vapaaseen virtaan samalla kun keskustelun toisen osapuolen on yritettävä pitää vuoropuhelun suitset käsissään. Tämän kaltaisista Heinisen ja Blomstedtin kohtaamisista on ymmärtääkseni syntynyt kirjan syväluotaavin sisältö.

Kirja etenee kronologisesti Heinisen elämänvaiheissa lapsuuden kodista aina nykypäivään. Heiniselle tuttua ilmaisua mukaillen voisi sanoa, että keskeisin Heinisen perheen elämän kantoaalloista on ollut ja on oleva kulttuurikaupunki Järvenpää. Siellä Paavo on syntynyt, käynyt koulunsa, ottanut ensi askeleensa säveltäjänä, rakastunut, kasvattanut lapsensa ja menettänyt vanhempansa. Tärkeitä kollegiaalisia viitteitä tässä maisemassa ovat olleet mestarit Sibelius ja Kokkonen sekä hyvä ystävä, säveltäjä Jouko Linjama.

Heininen on vahvasta kotiseutuhenkisyydestä huolimatta matkustanut laajalti. Kirjasta nousevat esiin nuoren Heinisen tärkeät New Yorkin -kokemukset sekä Kölnissä vietetty aika. Myöhemmistä matkoista tärkein lienee ollut säveltäjä Witold Lutoslawskin tapaaminen Puolassa 1971. Säveltäjien kesken syntyi imponoiva yhteys, joka on selvästi antanut Heiniselle paljon ajateltavaa myöhempää elämää varten.

Myös Turun vaellusvuodet ovat ensimmäisten painavien teosten kautta esillä. Lähes myyttisiksi kasvaneet ensimmäisen sinfonian uuden version sekä ensimmäisen ja toisen pianokonserton ensiesitykset ovat jo elävää musiikinhistoriaamme. Uutta tietoa minulle ovat säveltäjän pelottomat kapellimestarikokeilut.

Kirjan henkilögalleria sisältää monia mainintoja ammattitovereista. Heinisen ja Kokkosen välit tuntuvat olleen erityisen lojaalit; sitä me nuoremmat säveltäjät emme koskaan ole oikein tienneet. Sibelius-Akatemian sävellyksen professorin viran täytön yhteydessä Kokkonen ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt juuri mitään Heinisen koeluennosta. Hän kuitenkin puolsi virkaan Heinistä tämän pedagogisten näyttöjen perusteella. Rautavaaran ja Heinisen veljeys on aina ollut monisärmäistä. Säveltäjät ovat matkan varrella hieman tönineet toisiaan, mutta ainakin kirjan perusteella saa sen kuvan, että taustalla on vallinnut kunnioittava perusvire.

Heinisen persoonaan ei kirja meille kollegoille tuo lisävaloa. Nuoruuden itsepäisyys, jota on kirjassa kuvailtu osuvasti sanalla ”korkki”, on ollut säveltäjä-Heinisen kehittymisen elinehto. Herkempi tekijä olisi jo moneen kertaan etsinyt hyväksyntää muualta. Kirja sisältää korkki-teoriasta monta herkullista esimerkkiä.

Mielenkiintoista on Heinisen yhteydessä puhe rationalismista. Uskon, että se on Heinisen mitä totisin ominaisuus, mutta en usko hänen vieroksuvan lopulta myöskään mystiikkaa, joka kirjassa saa hieman halvan leiman. Mystikko ei mielestäni ole valinnut tietään laiskuuden vuoksi, kuten kirjassa annetaan ymmärtää, vaan selittämättömien vaihtoehtojen ja niistä syntyvien valinnan mahdollisuuksien takia. Mystikko ei työskentele peittääkseen virheitään. Se on ilkeästi sanottu. Heininen korostaa työssään uteliaisuutta ja tutkimista. Hänen mielestään vain lopputulos ratkaisee, siis se, miten materiaali todellisessa tilanteessa toimii. Tähän haluaisin lisävaloa, sillä rationaalisuus ja käytännöllisyys eivät aina kohtaa. Musiikissa käytännöllisyys on usein yhtä kuin toimivuus.

Kirjaa lukiessani pohdin usein elämäkerran ja muistelmateoksen eroa. Elämäkerta on jonkin henkilön elämän kuvaus, erona tietenkin käsite omaelämäkerta. Muistelmissa muistellaan omaa elämää. Kirjan nimi Heinistä kuunnellessa kertoo tämän kirjan syntymekanismista riittävästi. Itse en kuitenkaan voi välttyä kiusaukselta kysyä, onko jokainen lause viipynyt sittenkin säveltäjän suurennuslasin alla liian kauan ja onko jotain yhdessä päätetty jättää kertomatta.

On selvää, että Jan Blomstedt on ollut uskollinen perhettään kohtaan, se on viisasta; tämä on se totuus, jonka säveltäjä Paavo Heininen elämästään haluaa kertoa. Suurta yleisöä kiinnostaisivat uskoakseni enemmän monet inhimilliset tapahtumat ja niiden kulissien takaiset luotaukset. Nyt kirjasta jää kliininen, liian älypainotteinen kuva. Esimerkiksi Anja-rouvan näkökulma olisi varmasti tuonut elämää kirjan sivuille.

Musiikkitieteilijöiden ei soisi hukkaavan hetkeään; keskuudessamme on vireä, syväluotaava ajattelija, jonka monet tekstit, puheet sekä keskustelut musiikista, taiteesta, etiikasta ja omista sävellyksistään odottavat korkeatasoista kirjaamista tuleville sukupolville.